Sanotaan, että matka jonka kuljet, on päämäärää tärkeämpi.
Varmasti onkin, ainakin niille, jotka ovat jo määränpäänsä saavuttaneet ja näin tulleet tiensä päähän, voiden enää muistella matkaansa.
Tai niille, jotka ovat löytäneet suuntansa ja tiensä ja jotain mielekästä tekemistä matkan ajaksi, tai ovat tarpeeksi rohkeita ja seikkalunhaluisia vain kulkeakseen eteenpäin, päämäärästä edes välittämättä.
Mutta entäpä ne, jotka toistuvasti löytävät itsensä vain harhateiltä, tietämättä enää mikä tienristeys on mikä ja mitä kohti vaeltaa?
Entäpä ne, jotka ovat vuosia kulkeneet tasaisesti samaa tietää, pitäen sitä omanaan vain saadakseen huomata, ettei se olekaan heitä varten, mutta ovat jo liian pitkällä kääntyäkseen takaisin, ja tietämättä edes, missä, milloin astuivat harhaan?
Entäpä ne, jotka tietävät mihin mennä, mutta ajautuvat aina uudestaan umpikujaan sinne yrittäessään, löytämättä yhtäkään avointa polkua tai tarpeeksi matalaa muuria tai tarpeeksi suurta koloa ujuttautuakseen siitä läpi päästäkseen päämääräänsä?
Entäpä ne, jotka matkustavat yksin?
Luuletteko heidän olevan myös sitä mieltä, että matka on päämäärää tärkeämpi?
Jos matka on riittävän vaikea, kyllä sitä toivoisi että perillä odottaisi jotain, minkä takia näki kaiken sen vaivan.
