Talvella mikään ei kasva.
Maa on kylmä ja kuollut, routa tappaa lopunkin elon, mitä kovettuneella mullalla on tarjota. Puut ovat alastomia, paljaita, kurkotellen kärsivinä kohti taivasta, toivoen edes pientä auringon pilkahdusta lämmittämään niiden palelevia runkoja, saaden osakseen vain teräkseenharmaat pilvet ja jäätävän viiman, joka värjää oksien epätoivoiset sormet valkeiksi kylmällä kuorrutuksellaan.
Maisema on hiljainen, tyhjä, hämärä. Kaikki elonmerkit ovat piilossa, eläimet pakenevat hädissään talvipesiinsä, kasvattavat hätäisesti paksummat turkit, piilottavat hätiköiden ruokansa varastoon. On pimeää, on päiviä jolloin auringokin palelee liikaa puskeakseen jäisen pilviverhon lomasta, jättäen kylmän, kuolleen maan oman onnensa nojaan.
Talvella mikään ei kasva.
Eivät häikäise kukkaloistot. Ei viherrä nurmikko, eivät liidä perhoset. Ei edes pienin ja keveinkään ajatus, joka yleensä on aina pirteä ja aurinkoinen, jaksa nousta sängynpohjalta, vaan kylmän tiivistyessä kaivautuu syvemmälle lämpimien peitteiden alle. Ei se kylmältään kykene keskittymään kuin mukavan pehmoiseen petiinsä, ei se huomaa kuollutta maata, joka huutaa jotain itseään piristämään, ei se huomaa tyhjää maisemaa, joka itkee itsensä uneen keskellä päivättömiä päiviä, ei se huomaa tylsän, tasaisen harmaata taivasta, jolta puuttuu täysin se kirkas keltainen pallo, jonka pitäisi pitää maailma pirteänä.
Ei se huomaa, kaivautuu vain syvemmälle pehmoisiin, lämpimiin vällyihinsä, huomaamatta sitäkään kuinka paljon se vie tilaa. Kuinka paljon se vie sitä pehmoista peittoa, antaen ympäristönsä turtua tiivistyvästä kylmästä.
Talvella mikään ei kasva. Eivät kasvit, eivät perhoset, ei ajatus - en minäkään. Kaunein ja eloisinkin kukka kuihtuu, paleltuu, jos sen jättää kylmään.
