steals my heart (again) and doesn't even know it

Olen huomannut, että kaikkein pienimmät asiat tekevät minut onnellisimmaksi.

Sitten alan stressata niistä.

Sitten ne alkavat turhauttaa.

Sitten jo toivon niiden loppuvan, olevan ohi.

Sitten ne katoavat.






Lopuksi huomaan, kuinka paljon ne minulle todella merkitsivätkään, ja kuinka paljon niitä kaipaan.

---

dry your tears, smile for me (for one last time)

"goodbye my friend" 

i know you hate those words

and you know 

how much i hate them too 

you'll be fine 

you must keep living on 

i have to go… 

 

i have to say goodbye

©JiiBee

Sit ku oppis vielä äänittämää ilman että kuulostaa kiekumiselta ja miksaamaa sen metelin kuulostamaa noin muuten siedettävältä ja uskottavalta. Ja se oikee mikki ois kiva, vaikka minäLuurilla saaki ihan yllättävän hyvää äänitettä. Superluuri \o/

JiiBee jopa juuri ja juuri muistaa tämänkin paikan olemassaolon orz

~JiiBee

säälii saa kuka vaa

Sanotaan, että matka jonka kuljet, on päämäärää tärkeämpi.

Varmasti onkin, ainakin niille, jotka ovat jo määränpäänsä saavuttaneet ja näin tulleet tiensä päähän, voiden enää muistella matkaansa.

Tai niille, jotka ovat löytäneet suuntansa ja tiensä ja jotain mielekästä tekemistä matkan ajaksi, tai ovat tarpeeksi rohkeita ja seikkalunhaluisia vain kulkeakseen eteenpäin, päämäärästä edes välittämättä.

Mutta entäpä ne, jotka toistuvasti löytävät itsensä vain harhateiltä, tietämättä enää mikä tienristeys on mikä ja mitä kohti vaeltaa?

Entäpä ne, jotka ovat vuosia kulkeneet tasaisesti samaa tietää, pitäen sitä omanaan vain saadakseen huomata, ettei se olekaan heitä varten, mutta ovat jo liian pitkällä kääntyäkseen takaisin, ja tietämättä edes, missä, milloin astuivat harhaan?

Entäpä ne, jotka tietävät mihin mennä, mutta ajautuvat aina uudestaan umpikujaan sinne yrittäessään, löytämättä yhtäkään avointa polkua tai tarpeeksi matalaa muuria tai tarpeeksi suurta koloa ujuttautuakseen siitä läpi päästäkseen päämääräänsä?

Entäpä ne, jotka matkustavat yksin?

Luuletteko heidän olevan myös sitä mieltä, että matka on päämäärää tärkeämpi? 

Jos matka on riittävän vaikea, kyllä sitä toivoisi että perillä odottaisi jotain, minkä takia näki kaiken sen vaivan.

little things you (hardly) ever do

Talvella mikään ei kasva.

Maa on kylmä ja kuollut, routa tappaa lopunkin elon, mitä kovettuneella mullalla on tarjota. Puut ovat alastomia, paljaita, kurkotellen kärsivinä kohti taivasta, toivoen edes pientä auringon pilkahdusta lämmittämään niiden palelevia runkoja, saaden osakseen vain teräkseenharmaat pilvet ja jäätävän viiman, joka värjää oksien epätoivoiset sormet valkeiksi kylmällä kuorrutuksellaan.

Maisema on hiljainen, tyhjä, hämärä. Kaikki elonmerkit ovat piilossa, eläimet pakenevat hädissään talvipesiinsä, kasvattavat hätäisesti paksummat turkit, piilottavat hätiköiden ruokansa varastoon. On pimeää, on päiviä jolloin auringokin palelee liikaa puskeakseen jäisen pilviverhon lomasta, jättäen kylmän, kuolleen maan oman onnensa nojaan.

Talvella mikään ei kasva.

Eivät häikäise kukkaloistot. Ei viherrä nurmikko, eivät liidä perhoset. Ei edes pienin ja keveinkään ajatus, joka yleensä on aina pirteä ja aurinkoinen, jaksa nousta sängynpohjalta, vaan kylmän tiivistyessä kaivautuu syvemmälle lämpimien peitteiden alle. Ei se kylmältään kykene keskittymään kuin mukavan pehmoiseen petiinsä, ei se huomaa kuollutta maata, joka huutaa jotain itseään piristämään, ei se huomaa tyhjää maisemaa, joka itkee itsensä uneen keskellä päivättömiä päiviä, ei se huomaa tylsän, tasaisen harmaata taivasta, jolta puuttuu täysin se kirkas keltainen pallo, jonka pitäisi pitää maailma pirteänä.

Ei se huomaa, kaivautuu vain syvemmälle pehmoisiin, lämpimiin vällyihinsä, huomaamatta sitäkään kuinka paljon se vie tilaa. Kuinka paljon se vie sitä pehmoista peittoa, antaen ympäristönsä turtua tiivistyvästä kylmästä.

Talvella mikään ei kasva. Eivät kasvit, eivät perhoset, ei ajatus - en minäkään. Kaunein ja eloisinkin kukka kuihtuu, paleltuu, jos sen jättää kylmään.